maanantai 24. maaliskuuta 2014

Taisin jo mainitakin, että yksin matkustaessa tutustuu uskomattomaan määrään uusia ihmisiä. Itseltäni näppärästi unohtui, että matkalla joutuu myös hyvästelemään saman määrän ihmisiä. Monessa tapauksessa se ei tuota vaikeuksia, koska yhteistä aikaa on saattanut olla esimerkiksi vain yhden illallisen verran. Mutta sitten on ihmisiä, joiden kanssa on ehtinyt viettää useamman päivän tai viikon tai joiden kanssa vain sattuu tulemaan hyvin toimeen.

Aurinko paistaa ja kivaa on.
"Nuori Brad Pitt".
"Naurava Buddha".

Itse tapasin Nagarkotissa poikkeuksellisen mukavia ihmisiä. Pelkästään hotellin henkilökunta oli ystävällisintä, johon olen missään törmännyt, ja puolet hotellin pojista ovatkin nyt Facebook-kavereitani. Hotellin aamiaisella tutustuin myös kahteen vanhempaan amerikkalaisnaiseen (molemmat entisiä hippejä), yhteen leppoisaan espanjalaispoikaan, pariin aussisurffariin ja yhteen nepalilais-japanilaiseen perheeseen. Sillä kokoonpanolla kuluikin sitten loppuaika, kun kiipesimme aamuisin näköalapaikalle katsomaan auringonnousuja ja katsoimme iltaisin leffoja Everest-olutta siemaillen (olen yrittänyt täällä opetella juomaan olutta, koska siideriä ja viiniä on huonosti saatavilla). Päivisin leikimme myös köyhien paikallisten lasten kanssa, jotka jotenkin satuimme puoliksi adoptoimaan.

Auringonnousu Nagarkotin näkötornilla.

Aikainen aamu Nagarkotissa. Kuvasta puuttuvat ne parikymmentä kotkaa, jotka liitelivät sen verran lähelle, että melkein hirvitti.

Minä, uusi paras kaverini Kopila ja Kopilan pikkusisko.

Viihdyin Nagarkotissa vähän turhankin hyvin, mutta koska järkeilin, että muuallakin Nepalissa on paljon nähtävää, jatkoin viime viikon perjantaina Bhaktapuriin. Yksi aussipojista oli samaan aikaan lähdössä Kathmanduun, joten jaoimme taksin. Taksissa se alakulo sitten iski. Aloin jo ihmetellä, olenko sekoamassa päästäni, kun koko taksimatkan teki lähinnä mieli purskahtaa itkuun. Auringonpistos minulla kyllä oli, mutta ei kai sekään tälläisia oireita aiheuta?

Bhaktapurissa etsin hotellini ja pakotin itseni lähtemään kaupungille, vaikka ei yhtään olisi tehnyt mieli. Kaupunki osoittautui yhdeksi mielenkiintoisimmista, joissa olen koskaan käynyt. Paikan arkkitehtuuri on ihan uskomatonta, ja iso osa kaupunkia taitaakin olla Unescon maailmanperintölistalla. Bhaktapurin arkea katsellessa tuntui kuin olisi palannut ajassa taaksepäin, jonnekin keskiajalle. Valokuvattavaa olisi ollut enemmän kuin kuvitella saattaa, mutta alakulossani en oikein jaksanut innostua siitäkään. Möllöttelin hetken teekupposen äärellä ennen kuin palasin hotellille parantelemaan auringonpistostani.

Bhaktapurin tori.

Norsu vartioi toria.

Seuraavana päivänä tapasin yhden nepalilaisen tuttuni ja hänen kavereitaan. Oli holi-festivaali eli hindujen värien juhla. Sitä juhlitaan käymällä koko päivä vesisotaa kaikkien vastaan tulleiden ihmisten kesken ja heittelemällä toisten päälle värillisiä jauheita. Harvinaisen hauska festivaali siis, mutta edelleen takaraivossa hiukan kyti se, miten mukavaa sitä olisi ollut viettää Nagarkotin kavereideni kanssa.

Päiväni pellenä.

Osittain reissuun liittymättömistä syistä hiukan orpo ja eksynyt fiilis seurasi minua vielä Bhaktapurista Kathmandun kautta Pokharaan, vaikka vietinkin hyvin vähän aikaa varsinaisesti yksin. Mutta sitten reissussa kävi, kuten reissuissa aina käy: löysin lisää aivan mahtavaa matkaseuraa. Pokharassa satoi kaatamalla vettä, ja koska en pakannut matkalle minkäänlaisia sadevaatteita, pitelin sadetta hotellilla. Niin teki myös filippiiniläis-amerikkalainen joogaohjaaja Leah. Aloimme jutella ja huomasimme, että meillä oli yllättävän paljon yhteistä. Seuraavat pari päivää hengasimme tiiviisti yhdessä Pokharan ihanissa järvimaisemissa ja ystävystyimme pikakelauksella, kunnes aikaisin tänä aamuna Leah jatkoi matkaansa Lumbiniin. Olisi ollut hauskaa reissata enemmänkin yhdessä, mutta ainakin tällä kertaa vältyin alakulolta, koska seuraava huippukiva uusi tuttavuus odottaa varmaan jo kulman takana!

Leah lausutaan Leia eli melkein kuin Eija. Vähänkö ollaan samikset!
Hektisen Kathmandun jälkeen Pokharan järvimaisemat hivelevät silmää, oli pilviä tai ei.



1 kommenttia:

  1. Ihania kuvia! Ja matkustamisen parhaita ja kauheimpia puolia on just uusien ihanien ihmisten tapaaminen ja sitten heidän hyvästely. Ja montako kertaa sinäkin varmasti vielä tapaat uusia ihmisiä ja hyvästelet ne! Mutta tuttavapiiri kasvanee ihan hyvää vauhtia :) Huippu tuo värikäs naama kuva :D

    VastaaPoista